Euroopan reunalla

…karmea, öinen, tosi viuhahdus. Paitsi, että se ei ollut öinen, vaan tapahtui keskellä päivää - tarkalleen ottaen noin viisi tuntia sitten. Ja minä kun luulin jo nähneeni kaiken…Käväisin Barcelonan keskustassa kirjaostoksilla (kuinka ollakaan) ja paluumatkalla silmiini sattui eräs mies. Ajatukseni olivat aivan täysin yhdessä ostamistani kirjoista, mutta jostakin syystä kuitenkin kiinnitin mieheen huomiota ja mietin, että hänessä oli jotakin outoa. Hitaana hämäläisenä minulta kesti arviolta kymmenen sekuntia, ennen kuin tajusin, että kaverihan oli alasti. Siis: ilman rihman kiertämääkään ja keskellä Barcelonan keskustaa. (Oli hänellä olkalaukku, mutta sehän ei ole vaate, vaan asuste.)

Yritin kaivaa kännykkääni esille ja napata miehestä kuvan, mutta maalaistyttönä olin kai niin hämmentynyt tilanteesta, että hidastelin - ja niin vain kävi, että ruskettunut pylly pyöri, pyöri vaan ja ehti kadota kauas horisonttiin, ennen kuin sain kännykän käsiini. Noh, ei se mitään; tärkeintähän ovat muistot.

(Eikä se pylly nyt niin muistamisen arvoinen ollut, mutta itse tapahtuma sen sijaan kyllä.)

Kummallisen kestävää tekoa tuo meikäläisen kolvi. Juoksin juuri äsken täällä kotona täysillä päin seinää. Oikein rusaus kuului ja sattuu vieläkin aivan peevelisti, mutta ilmeisesti se, mikä rusahti, oli sittenkin seinä (!) eikä nenäni, sillä luu ei ainakaan vaikuttaisi murtuneen.

Aiemmin tällä viikolla taas opin sen, että kaasuhellan päälle ei välttämättä kannata laittaa niitä papereita, joita on juuri oikolukemassa.

Että sellainen viikko.

Pöö!

Täällä sitä taas ollaan; tällä kertaa keskellä yötä. K-si sukassa, mutta sehän ei ole mitään uutta.
Lyhyehkönä selityksenä mainittakoon, että minulla ei ole ollut yhtään vapaapäivää viimeisimmän päivityksen jälkeen (viikonloput mukaan lukien). Siksi siis tämä pitkä hiljaisuus.

Kaikenlaista on näinä viikkoina sattunut ja tapahtunut (itse asiassa noista tapahtumista voisi kirjoittaa kokonaisen romaanin, mutta jätetään se ainakin toistaiseksi väliin). Naapurit ovat täysissä riidoissa keskenään ja huutavat toisilleen harva se päivä rappukäytävässä, sillä yksi rappukäytävämme asukkaista oli jostakin syystä päättänyt poistaa yhden rakennuksemme kantavista rakenteista eikä nyt halua maksaa muuta kuin pienen osan sen palauttamisesta entiselleen.

Tämä on siis tällä kertaa se syy, miksi olen hieman k-si sukassa, sillä emme olleet inzinöörin kanssa laskeneet tämän kevään budjettiin ylimääräistä 400-800 euron menoa siksi, että jollekin naapurille tulisi mieleen poistaa rakennuksen kantavia osia. (Pitäkäähän aina tällainen budjettivara varmuuden vuoksi, jos muutatte Espanjaan.)

Nooh, olen minä kyllä ollut k-si sukassa muutenkin, itse asiassa jopa ihan konkreettisesti. Olen oppinut käytännössä, mitä suomalainen sanonta “k-si sukassa” oikein tarkoittaa.

Kävi nimittäin näin: Etsiskelin yksikseni lounasravintolaa ja harhailin pitkin Parsseloonan katuja. Silmiini sattui mielenkiintoinen paikka, jossa luvattiin mm. tiibetiläistä ruokaa. Minähän heti tietysti pysähdyin tuijottelemaan ravintolan edessä olevaa ruokalistaa.

Lueskelin siinä listaa kaikessa rauhassa, mutta yhtäkkiä alkoi tuntua epämukavalta: ihan kuin jalat olisivat märät, vaikka ei satanut. Vasta, kun olin lukenut listan loppuun asti, tajusin, että seisoin jalkakäytävällä olevassa parin sentin syvyisessä kuopassa, johon oli pissinyt (kai) joku koira. Olin siis melkein nilkkoja myöten k-sessa.

Uskaltauduin kaikesta huolimatta ravintolaan sisälle, mutta pyysin vain baaritiskiltä jotakin nopeasti kotiin vietävää ja yritin samalla huomaamattomasti nuuhkia jalkojani (jos nyt ihminen yleensäkään voi huomaamattomasti nuuhkia jalkojaan!).

Kun kävelin lounaspaketti kainalossa ja sukat pissistä märkinä lätisten kotia kohti, mietiskelin, tätäkö se suomalainen sanonta sitten loppujen lopuksi tarkoittaakin…

Täällä Kafkakoski, Parsseloona (ja kaikki entisellään).

Varastin tämän kirjoituksen otsikon edesmenneeltä Juice Leskiseltä (tarkemmin ottaen hänen kappaleestaan “Klovni heittää veivin”), sillä mielessäni liikkuu tällä hetkellä tappaminen (noin niin kuin vertauskuvallisesti)….ja kun varastamisesta puhutaan, varastamisen vertauskuvahan ainakin meillä täällä Espanjassa on paikallinen postilaitos, Correos España.

Minä olen heidän kanssaan ollut tekemisissä monesti, ja valitettavasti olen aina ollut uhrin asemassa, eli en ole koskaan päässyt pihistämään mitään mehukkaita lähetyksiä (enkä tavallisesti saanut omianikaan), sillä Espanjan postin työntekijät ovat onnekseni pitäneet minut kaidalla tiellä ja hoitaneet kaikki varasteluhommat puolestani. Tähän mennessä he ovat onneksi varastaneet minulta tavaraa (erityisesti kirjoja) ja käteistä rahaa yhteensä vain noin 600 euron arvosta, joten eihän se onneksi minua haittaa - olenhan vain ökyrikas miljonääri, joka huvikseni täällä bloggailen ja kirjoittelen kaikenlaista paskaa espanjalaisista postivirkailijoista, ihan vaan heitä loukatakseni.

Jollen olisi ökyrikas miljonääri, minua saattaisi ottaa päähän paitsi se, että kaikki ne vähänkin rahanarvoista tavaraa sisältävät kirjaamattomat lähetykset, jotka minulle on Espanjan-vuosieni aikana lähetetty, ovat “hävinneet”, myös se, että tammikuussa tilasin ja maksoin tilaushetkellä Amazon.com:in kautta kolme kirjaa, jotka ovat minulle ammatillisista syistä tärkeitä ja joiden arvo on yli 150 euroa, ja myös tämä lähetys “katosi” matkalla. (Eikähän kirjaamattomien lähetysten katoamista voi selvittää, eihän vaan? Ja korvauksiahan ei voi kirjatuistakaan kirjeistä hakea, jollei lähetystä ole tämän lisäksi vielä vakuutettu. Olen aiheesta edelleen samaa mieltä kuin kolmisen vuotta sitten kirjoittamassani postauksessa, jossa vertasin postin palveluita bussipalveluihin.)

Onneksi minä kuitenkin olen niin ökyrikas, että voin ostella harva se päivä Amazonista kalliita kirjoja ja lahjoitella niitä Espanjan postin työntekijöille. (Koulutetaankohan heitä muuten samassa paikassa kuin lentokenttätyöntekijöitä? ks. video)

Itse asiassa taidan heti huomenna käydä Espanjan postissa ja lätkäistä heille säästöni käteen saman tien. Sillä tavoin ei mielestäni jää mitään epäselvyyksiä eikä kenellekään mitään hampaankoloon.

Ja jos minulla olisi takka, kutsuisin paikallisen postin henkilökuntaa kotiini kyläilemään. Ei niinkään siksi, että he voisivat lämmitellä takkatulen ääressä, vaan siksi, että he voisivat pienemmällä vaivalla viedä tuhkatkin pesästä.

P.S. Taidan kuitenkin olla sen verran paskamainen tyyppi, että käväisen kymmenennen kerran täyttämässä tämän valituslomakkeen: http://www.correos.es/contenido/08-AtencionCliente/0801_b-quejas.asp, vaikkei niistä edellisistäkään ole koskaan mitään hyötyä ollut.